..bara muumilimsa? :----------D itseasiassa kyllä, ja oon ihan tyytyväinen siitä että oon tähän asti ollu korkkaamatta. kun nimittäin muita kattooo väliinsä. mut kiva ilta oli, ja taas sai huomata sen miten upeeta on, jos löytää ihmisen, joka ajattelee asioista samalla tavalla kuin sä. se on, ihan helvetin upeeta.

www.youtube.com/watch

tänää katoin nauhotukselta Housen neljännen tuotantokauden jakson Frozen. House M.D on ainoa televisiosarja, jota mä seuraan. Siinä useimmiten on jotain järkeäkin. Mut tää jakso kosketti mua jotenkin erityisesti. Ehkä siksi, että tapauksen ratkettua potilas halasi Etelämantereella ainoaa auttajaansa ja soimaan pärähti Civil Twilightin Human. Pienen etsimisen jälkeen toiveeni täyttyivät ja sain hankittua tämän biisin itselleni. Tässä on joku tunnetila, jotain aivan utopistisen tajuttoman hyperloistavan mahtava, joka saa kylmät väreet tutisuttamaan kehoa ja karvat nousemaan pystyyn. Musiikin voima on uskomaton.

Musiikki on aina ollut tärkeä osa elämääni. Jo vauvasta saakka olen ollut rytmien pauloissa, taputtelin mainosten tahtiin vielä persusta olohuoneen matonrajassa ja kuola poskella. Minulla on klassinen tausta (kuulostaa hienolta ilmaisulta ja siksi sitä käytänkin). Olen soittanut viulua viisivuotiaasta ja jatkan edelleen. Jälleen nyt yhden tasosuorituksen alla mietin, onko tämä paras tapa "oppia musiikkia". Ymmärrän, että sävelkorkeudet ja aika-arvot ovat tärkeitä, mutta kun kaikki sävyt ja nyanssitkin ovat tunneilla tarkkaan ohjauksessa hiottuja, kehittyykö siinä todella luovuus? Ei. Oppii soveltamaan niitä samoja nyansseja uudestaan samanlaisissa kohdissa ja kaikki on opittua. Siksi olenkin onnellinen, että minulla on vastapainoja laulupuolisko ja biisienkirjoitus.

 Siitäkin olen onnellinen, että kotimaastamme löytyy mahdottomasti lahjakkaita bändejä, laulajia, soittajia, lauluntekijöitä. Sen ylpeydentunteen latistaakin sitten hyvin nopeasti se, miten vähän nämä lahjakkaat alan ammattilaiset saavat näkyvyyttä Suomen musiikkimediassa. Radiokanavat ja televisio ovat täynnä kaiken maailman anttituiskuja ja cheekkejä. Samaan aikaan undergroundmuusikot tekevät tätä hommaa kaukana rahan katkusta ja täydellä sydämellä. Olen löytänyt Reginan, Husky Rescuen, Damn Seagullsin, Sister Flon, Rubikin ym. radion kautta, mutta olen laajentanut tietämystäni ostamalla levyjä. Sitä harvat enää tekevät, vaikka muusikot olisivat todella ne tienestit ansainneet. Olenkin myöhemmin tehnyt boikotin radiokanavia vastaan, kuuntelen radiota todella harvoin ja seuraan mieluiten musamaailman kuulumisia lehdistä ja internetistä. On todella surku, jos levybisnesvarat valuvat warettamiseen....

Tällaista tänään, ehkä on parasta palata lauseenjäsenten ja Palestiinan historian pariin ennen kuin menee liian sotkuiseksi. :--------------------DDDDD

ps. hieman kaipaan Helsinkiä, damn

Kevät on kummallinen asia. Olen viimeksi käynyt täällä blogissa joskus kesän lopulla. Talveksi tämä koko sivusto on unohtunut. Keväisin luonnon mukana myös oma ajattelukyky herää jonkinasteisesta kylmänhorroksesta, ja tulee tarve kirjoittaa ajatuksiaan jonnekin. Tämä on nyt se paikka, minne tällä kertaa puran itseäni ja toivon, että saan päiviteltyä tätä nyt hieman useammin ja ehkä saan metsästettyä kirjoituksilleni lukijoitakin. :--)

Ylläoleva kuva on napsaistu Ahvenanmaalta, Getan merialueilta vuonna 2007. Oli elokuu, veneilimme kalastamaan tuolle kuvassakin näkyvälle laiturille. Nyt on sellainen fiilis, että tahtoisi vain sukeltaa tuohon oranssisävyiseen mereen ja nousta hiukset kosteina roikkuen laiturille ihmettelmään maailman kauneutta. Tähän aikaan keväästä ei innosta enää attribuuttien sijamuotojen ja pythagoraan lauseen pänttääminen yhtään sen enempää kuin pimeällä kuntosalilla huhkiminen. Vaikka koen, että voisin nauttia vähän suuremmassakin kaupungissa asumisesta jonain päivänä (tämänhetkisessä kotikaupungissani asukkaita on noin 18 000), varsinkin näin keväällä metsä, vesistöt ja luonto muutenkin nousevat tärkeinä esiin. Tulee ikävä niitä hetkiä, jolloin voi istua viljapellon laidalla lyhyessä hameessa tai laiturilla Samuli Putron Elämä on juhlaa tai Matti Johannes Koivun Irwin Goodmanin lauluja -albumeita kuunnellen. Viimeksimainitun kansikuva on muuten levyn minulle tuomaa maisemaa täydellisesti kuvaava.

Mutta niitä kesän hetkiä innolla odotellessa on vielä hyvää aikaa panostaa koulu- ja soittomenestykseen kirjoittamista ja lukemista ( ja toivottavasti tänne postailua) tietenkään unohtamatta!

http://lirama.net/song/60544

Olemme äänittäneet kummisetäni kotistudiossa cover-version Egotripin kappaleesta "Varovasti nyt". Se on upein tulkitsemani biisi ikinä.

Huoneessa ei ole valoja. Mikki on säädetty oikealle korkeudelle, äänityslaitteiston valot vilkkuvat. Niiden lisäksi ainoa valaistus on nuottitelineen pikkuruinen led-valo. Kuulen kuulokkeista akustisen intron. Suljen silmäni ja kuvittelen itseni sillalle. On yö, jota valaisevat ainoastaan moottoritien lamppujen oranssit valopisteet horisonttiin asti. Äänivallien takaa erottaa kerrostaloja. Ikkunoista loistavat valot. Nousen kaiteelle istumaan. Jalkojeni alla on vain tyhjää. Asfalttitiellä autot kiitävät huimaa vauhtia. Joissakin autoissa on perheitä, toisissa pariskuntia, yksinäisiä, nuoria, vauvoja, vanhuksia. Miten monta ihmistä elääkään samassa hetkessä aivan erilaista tarinaa! Miksi katkaista oma tarinansa? Miksi jättää leikki kesken, kun mitä vain voi tapahtua? Elämä on siinä, aivan käteni ulottuvilla, ja minä voin tarttua siihen kiinni! Heilautan jalkani takaisin sillan puolelle ja kävelen pois.

En itse missään nimessä enkä tapauksessa ole koskaan löytänyt syytä edes harkita itsemurhaa, edes ajatella sellaista. Toivoisin, ettei kukaan muukaan koskaan ikinä joutuisi sellaista tekemään. Mutta tämän laulun mukana eläydyin sellaisen ihmisen tarinaan, ymmärsin taas kerran elämisen ihmeen, ja toivoisin että ne, joilla menee niin huonosti, kuin sillä tyypillä johon samaistuin, tajuaisivat elämän ihmeen ja sen, että toivottavasti jokaisesta tilanteesta löytyy varauloskäytävä.

Mieleeni juolahti yhtäkkiä eräs taannoinen tapahtuma eräänä aurinkoisena aamuna. Olin lähdössä puoli kahdeksan aikaan linja-autoasemalta shoppailureissulle. Päätin siirtyä laiturille odottelemaan ajokin saapumista. Aurinko paistoi varovasti, kuin venytellen pitkän yön jälkeen, ja kaupunkikin vaikutti juuri heränneeltä. Työläiset kiirehtivät aloittamaan päiväänsä. Laiturilla kanssani bussia odotteli vieras nainen, luultavasti jo kahdeksissakymmenissä. Hymyilin hänelle tervehdykseksi. Nainen näytti keräävän rohkeuttaan ja sanoi: "Nämä bussit ovat aina myöhässä!" Sanoin ja kyselin jotain yleistä bussista, jonka oletin saapuvan meidän laiturillemme. Bussi saapui, sullouduimme sisälle ja matka alkoi. Nainen jäi pois jollain pysäkillä, jolla häntä odotti polkupyörällä suloinen pappasti. Se aamu jäi mukavana mieleen, miten nainen koki mukavaksi rupatella juuri minun kanssani. :---) Kun jokainen aamu alkaisi noin hyvin!